Timo Kinnunen
Särkiniementie 16 A 41
70700
Kuopio
Finland
Updated on the 26th May in 2008 Updated
Katsoo kuin piru Jeltin Mikkoo aidan takaa
Täällä
pohjan tähden alla (Väinö Linna)
Kaikkihan muistavat, toki, Pierulan Armaksen, mutta jollette muistaisikaan, niin ei se mitään, kuten Eemeli niin monasti sanoi. Ei siis haittaa vaikkette olisi koskaan Armaksesta kuullutkaan, tai Rasalan kylästä, sillä tärkeintä on aina hyvä tarina, niinkuin aina hyvä ratkaisu on Kaleva-puku. Tärkeää ei ole siis totuus, tai edes juoni sinällään, tai jokin matalaotsainen oikeakielisyys. Armas on täysin minun kuvittelemani henkilö, vaikkakin hän on ollut olemassa, ja vaikka olen joskus tuntenutkin hemmon, ei hänellä ole tämän tarinan totuudellisuuden kanssa mitään tekemistä Oikea Pierulan Armas oli paljon tylsempi ja mielenkiinnottomampi. Ainut välähdys jostakin suuruudesta tässä todellisessa Armaksessa oli se, kun tämä kerran ajoi autollaan pellolle, ja kun tältä kysyttiin, miksi oli näin tehnyt, saatiin vastaus: kun niin tirskutti! Ufohavainnosta kertovan lauluni keskushenkilö on myös tämä samainen, todellinen Armas, joka kerran, ihan oikeasti, uskoutui minulle ja kertoi nähneensä oudon valoilmiön pienen Karhusjärven yläpuolella. Sen jutustelun jälkeen en koskaan enää tavannut miestä, ja tuskin tuo on enää elossakaan, joten Rauhan sairaala vain hänen muistolleen, kuten koko Pierulan kartanolle, joka sijaitsee Lappeenrannan lähellä sijaitsevassa kylässä, nimeltään Rasala. Nimihän viittaa sanskritiin, tai ainakin Intiaan, josta löytyy tämännimisiä paikkoja. Tietenkään tässä Suomen Rasalassa ei ole koskaan ollutkaan tuonnimistä kartanoa, mutta kartanon tapainen siellä on toki sijainnut, ja siitä on lohkottu myös Pierula. Tämä ei ole tapahtunut kuitenkaan kapinan jälkeen, vaan paljon aikaisemmin. Kylä on nykyisellään kuuluisa erityisen tarkkaan parturoiduista metsistään, sillä onhan raha sen asukkaille, ja ahneille perikunnille sentään rakas, vaikkei rahaa perittyään niin rikas olisikaan. Eräässä psykiatrian oppikirjassa puhutaan paikoista, jotka tuovat mieleen itsetuhoisia ajatuksia, kun niitä katsellaan, tai niistä kuullaan jotakin, tai niistä luetaan esimerkiksi internetistä - ja siksi kai Rasalassa sanotaakin: nähdä Rasala, ja kuolla. - mikä kuvastaa paikkaan liittyviä, syvästi pessimistisiä elämäntuntoja. Kylän lähellä sijaitseva Karhusjärvi taas on erittäin matala, ja muistan joskus onkineenikin siellä, ja jopa uineeni, mutta pienenä poikana matalakin on syvää. Ei järven mataluus juurikaan minua tuolloin haitannut. Arvon insinöörit ovatkin aikeissa nostaa järven pintaa kolmisenkymmentä senttiä, elleivät jo nostaneetkin. Varmaankin ovat. Järven rannalla asuskelee muuan paikallinen hemmo, joka kuulemma käy poistamassa insinöörien virittelemät padot. Omituista väkeä sielläpäin. Toivottavasti tällä, ja muillakaan seikoilla ei ole haitallisia vaikutuksia tulevaisuuden ufohavaintoihin järven ympäristössä, sillä jos järvestä tulisi pelto, ei sinne kukaan enää tohtisi mennä ongelle istuskelemaan, ja taivaalle tiirailemaan ufohavaintojen toivossa. Toisaaltahan ufohavaintoja voi meistä itsekukin tehdä, vaikkei olisi ufojakaan, ja tiirailla taivaalle, vaikkei noita esineitä olisi edes olemassa. Samoin joku voi olla ufotutkija, vaikka yhtään ainutta todistetta ufoista ei olisi saatu, sillä kyse on ihmisen päänsisäisistä tapahtumista, joille ei voi mitään isä jumalakaan. Kenenkään ajatukset eivät ole sinällään valheellisia, ja useimmat toduudthan osoittautuvat aikojen saatossa valheiksi kuitenkin, joten totuus on suhteellinen käsite. Sama pätee myös kummitushavaintoihin, ja tähän ilmiöön perustuvat eräät hulluden lajitkin, että siis joku näkee sellaista mitä muut eivät näe.
Karhusjärvi
Vaikka Armas minulle kertoikin omissa ylioppilasjuhlissani nähneensä uhvon, ei hän kertonut näystään muille - ei edes omalle väelleen. Mies ei koskaan halunnut olla maanviljelijä – saatikka sitten äveriäs kartanonomistaja, vaan hän olisi kaikkein mieluimmin taiteillut ja piirustellut – ja olla oman elämänsä kiropraktikko. Tällainen itsensä etsiminen, ja pitkään kestävät, levottomat vaellusvuodet, eivät ole mahdollisia tavalliselle pulliaiselle. Heidän on iskettävä mahdollisimman nopeasti leipään kiinni, ja aloitettava iloton elämänsä varhain. Kun tässä päivänä muutamana mietin, miksi hän minulle ufohavainnostaan kertoi, ajattelen sen johtuvat siitä, että olin maalannut asunnon seinätapetit täyteen mystisiä kuvioita lateksimaalilla, ja että juuri ne olisivat kirvoittaneet tässä taiteellisessa sielussa purkauksen, joka kiteytyi ufohavainnoksi. Piti meikäläistä eräänlaisena sielun veljenä. Ajattelen myös usein millaista sellaisen ihmisen elämä on, joka on nähnyt jotakin selittämätöntä, ja ei silti voi kertoa siitä kenellekään, kasvojensa menettämisen pelosta. Tilanne liene saman kuin Kolistimen ukolla Seitsemässä veljeksessä, joka vasta kuolinvuoteellaan ajatteli kysäistä vastausta erääseen kysymykseen, joka oli jäänyt häntä askarruttamaan eräretkillään, eli se puujalkojen jättämien linnunjälkien ongelma - mutta sitten tuli halvaus, ja ukko ei saanut siten suutaan auki edes kuolinvuoteellaan, ja jäi siihen aukomaan suutaan kuin lautapää härkä, kunnes kuoli. Eläessä, eläessä ne ankaratkin kysymykset on kysyttävä, jos mielii ehtiä.
Grenada - salainen kokous
Suunsa pitävät soukalla myös ylläolevat Grenadan kokouksen vaiteliaat osanottajat, syväkurkut, jotka kuvassa neuvottelevat erään paikalle kutsutun alieenin, ja Etelä-Amerikkalaisen ufotutkijan kanssa, joka oli löytänyt erikoisia kalloja. Mukana on myös amerikkalaisen soturipresidentti, joka mm. teki epäonnisen retken Irakiin – siis se sama hemmo, joka ei tunne muunmaalaisia poliitikkoja edes nimeltä. Hänetkin oli kutsuttu mukaan, kuten myös pohjoisten alkuperäiskansojen poromiesvaltuuskunnan puheenjohtaja, jonka kanssa keskusteltiin kenties elintilasta -tai sitten siitä, kenelle ne UFOT oikeastaan kuuluvat, ja milloin ne UFOT pieniä ovat. Saattavat katsoa asian piankin vaikkapa kortilla. Kenties leukukin vilahtaa jossakin vaiheessa.
Ufokuski
Mutta harvempi meistä on kuitenkaan nähnyt itse ufon kuljettajaa, mutta kuin sattumoisin, meillä on kuin onkin todisteena ulkomaalaisen siepatun laatima piirros, josta näemme aivan selvästi että kuljettaja edustaa kotosuomalaista viuluviikarikansaa, kenties niitä kyykyssä soittavia nuoria naisia, tai sitten seisten sompailevia, yksinäisten valionbaarien vankkaleukaisia miehiä. Hänellä on aivan asianmukainen univormukin päällään - nahkatakki, autonkuljettajan koppalakki, ja kaikki. On todennäköistä, että hänellä on myös jatsarit, vaikkeivät ne näykään tässä piirroksessa. Toisaalta: kuka tahansa voi nähdä mitä tahansa, kuten itsekin eräällä Lapin vaelluksillani, väsyneenä ja nälkäisenä näin joitakin kertoja esimerkiksi taloja tunturin rinteellä, ja kuulin vastapäiseltä rinteeltä aivan selvästi ihmisten puhetta - vaikka ketään ei taatusti ollut lähimaillakaan. Ihmisen aivot työskentelevät näet niin, että jos ne ovat tottuneet siihen että ihmisiä on ympärillä äänineen, ja heitä ei sitten olekaan, niin aivot luovat heidät, tai mikä meissä sitten luo mitäkin, ja mikä sitten on lopultakaan todellista. Todellisia ovat ainakin seuraaval laununi, joissa keskeisenä henkilönä on jo puheena ollut Pierulan Armas, tuo eteläisten, hedelmällisten viljelysavikkojen saavuttamatoin hunni.
Puuseppä laulu on peräisin jo viime vuosisadan alkupuolelta, ja se on samalla suomalaisen humppamusiikin helmiä. Humppaa pitää soittaa ehdottomasti jämerästi paikallaan seisten, luterilainen perusilme naamalla, ja täysin torvin, tietenkin. Tärkeää on pomppiva poljento, ja yhtyeen edessä edestakaisin tanssivat, vakavat ihmiset - ihan kuin lauantaitansseissa tai televisoiduissa tanssikesätapahtumissa. Kun tanssijoita katsoo, tulee vaikutelma, että he kaikki suorittaisivat jonkinlaista harrasta, uskonnollista seremoniaa. On tavallaan sääli, että humppa ei ole enää nykyaikana saavuttanut samanlaista suosiota kuin mitä sillä oli aikaisempina vuosikymmeninä, kun oli Humppa-Heikki, ja ne kaikki muutkin, ponnistelivat tämän jalon musiikingenren tunnetuksi tekemisessä suomenmaassa. Esitykseni syntyhistoriasta senverran, että vuonna 2003 otin sattumoisin vanhan AKAI GX-4000D -kelanauhurini mukaani maalle, ajatuksenani nauhoittaa joitakin uusia biisejä, mutta humppamusiikki vei mukanaan - ensin käden, ja sitten loputkin - ja kuin kuumessa nauhoitin tämän monofilmarmoonikkoesitykseni. Siinäei ollut humppaorkesteria tukena. Kyse niin sanotusta one-take -nauhoituksesta, eli kerralla purkkiin, joka paljastaa armotta soittotaidossa olevat puutteet, ja koska minulla ei ollut käytettävänäni foneja sun muita, toteutin torviväliosuudet eemelitekniikalla, joka on monille tuttua jo Eemeli -elokuvista, joissa Esko Toivonen sitä esitteli. Omat puusepäntaitoni olen tallentanut aikanaan nikertämällä pienen patsaan ollessani kesävarastomiehenä Kankaan paperitehtaalla Jyväskylässä; siellä kovertelin tämän veistoksen junkipuukolla, joka on se suuren puukon kyljessä sijaitsevassa sivutupessa oleva pikkupuukko, jolla mm. salvetaan pikkupoikia, ja tarvittaessa hieman pelotellahan niitä. Nojaa. Toisaalta ne antavat nykyään pentujen haistatella kaikessa rauhassa, mutta se on kokonaan toinen juttu, kuten Horttanainen sanoisi. Pikkupoikien salvuun siunaus on se, että siten saadaan paljon kirkasäänisiä tenoreita kirkon kuoroon. Voi kuinka heleinä kaikuvatkaan heidän kimakat äänensä vuosikymmenestä toiseen, puhumattakaan siitä, millainen vaikutus ikitenoripojilla on vaikkapa populaarimusiikkiin. Ja mitä minä tässä horisen. Ei tarvitse kuin ajatella ulkomaisia popbändejä, ja kaikkia heiltä kuuntelemiani levyjä, niin kaikissahan niissä kimitetään. Lienevät siis niissä hoilanneet soittajat ainakin kertaalleen salvettuja, ja ainakin jonkinasteisia transsuja, mitä vaatetukseen tulee. Mitä taas tässä tarjolla olevaan kertakäyttöiseen, ja kertasoittoiseen humppamusiikkiini tulee, tarvittiin siinä siis vain AKAI GX-4000D -kelanauhuria. Siitä vaan kaikki nurkkaan nöyrinä hyrisemään, ja jalalla tahtia polkemaan, ja laulamaan - niinkuin Hiskias Möttö kuunnellessaan poikasena Askon kolmirivistä tummassa maalaistuvassa, huokasten, että voe kun ossois vielä soettookin! Minusta Puuseppä - laulu on humppataiteen ehdottomia helmiä, jonka Jaakko Pulli teki alunperin puuseppien ammattiliiton juhlaa varten viime vuosisadan alkupuolella. Biisi on klassikko - samaan tapaan kuin humppa-humppa-humppa-tättärää, ja monet, monet muutkin humpat, joiden puolestapuhujana toimi pitkään tuossa jo aiemmin mainittu Heikki Hietamies. Harvinaisempaa on esittää humppaa pelkästään akustisen kitaran säestyksellä, ja honottaa vaikkapa pikkiriikkiseen sanelukoneen mikrofoniin, ja luoda silti aivan oikea humpparytmi. Olen henkilökohtaisesti aina ollut erityisesti tämäntyyppisen karvahattujatsin ystävä, sillä tavallaan se oli oman aikansa rappia, kuten myös vaikkapa Veikko Lavin silakkalaulu, joka toisin ei ollut humppa. Mutta mitä sen väliä, koska senkin voi varmaankin tarvittaessa sovittaa humpaksi! Humppana siis raikukoot maammelaulut ja porilaistenhumpat, sun muut. En olekaan koskaan pitänyt marssimusiikista, sillä se tuo vain mieleeni hikisinä ja kiroilevina marssivat mosuriosastot, ja demokratian ynnä vapauden viemisen niihin alikehittyneisiin maihin, joissa on vaikkapa vain öljyä.
Tämä on vanha traditionaalinen kansanveisu, johon olen ansiokkaasti tehnyt aivan omat sanat, mutta samalla kunnioittaen onomatopoieettisen nöyrästi Pertsa Reposen aikanaan tekemää sanoitusta, eli minun sanoitukseni pitäisi kuulostaa sanoitukselta jonka on tehnyt Pertsa Reponen, mutta se ei kuitenkaan ole sitä semantisella tasolla, sillä minun lauluni kertomuskin on aivan erilainen. On vain tuo ääntämyksellinen yhdenmukaisuus. Vassokuu, folks! Ja koska joku saattaisi kuitenkin kysäistä että mitenkä se nainen oikein satuloidaan, niin esitettäköön kuva, jossa on kimaltavin rihkamakoruin somistautunut, läppähuulinen, ja taatusti myös tatuoitu nainen, jonka selkään on sälytetty valtava pyöränsatula kantoremmillä varustettuna satulan kuljettamisen helpottamiseksi. Se taas, mitä nainen satulalla tekee, kuuluu samaan kategoriaan kysymyksen kanssa, mitä miljardi kiinanaista tekee kännykällä. Mistä ne oikein puhuvat keskenään? Hoilottavatko nekin kaupan lihatiskillä, että hei, minä olen nyt täällä lihatiskillä, että kaikki muutkin sen varmasti kuulevat? Tai eiväthän ihmiset sitä tällaisena suomenkielenä kuule, vaan jonkinlaista hoto -kieltä, tietenkin, sillä ainakin japanilaiset tapaavat toistaa sanoja haijj ja hoto, ja japaninkieli on sentään lähellä kiinankieltä. Varmaankin myös kiinalaiset hotottelevat. Huomattakoon tässä vielä se, että lännessä rapakon takana naisen satuloiminen tarkoittaa aivan jotakin muuta. Jii-haa!
Aikaisemmin minulla oli täälläkin esillä muutamia kuvia Lapista, lähinnä Saariselän alueelta, ja Urho Kekkosen kansallispuistosta. Ylläoleva kuva on napattu videonauhalta, ja kuvaa ärtynyttä halonhakkaajaa, joka turhautuneena sinkoaa kirveensä menemään. Tilanpuutteen vuoksi olen ollut pakotettu hankkimaan lisätilaa muualta, ja niinpä niille, jotka ovat tällaisista kuvista kiinostuneita, tarjoutuu edelleenkin mahdollisuus tutkiskella niitä. Olkaat niin hyvät, ja klikatkaa allaolevaa linkkiä.
Luirojärven pohjoisrannalla asui takavuosina erakko, eli oikea lapin poika juurta noitain, joka oli siinä mielessä omituinen erakko että siellä ravasi enemmän vieraita kuin ohvimiehen pakeilla konsanaan. Laulu kertoo Sokosti - nimisestä mäkipahasesta, joka itse asiassa ei ole muuta kuin läjä soraa - jos siihen otetaan tietty taivaallinen näkökulma. Sinne kipuaminen onkin sitten kokonaan eri asia, ja jos mistä tunturista, niin Sokostista ja sen lähiympäristöstä on netissä satamäärin valokuvia. Ja vaikka alueella elääkin susia ja karhuja, ei niitä meluisa etelän ihminen juurikaan pääse näkemään... Itse olen käynyt Sokostin huipulla ainakin kerran, ja sieltähän näkee erinomaisen hyvin esimerkiksi idän suunnalla sijaitseva Korvatunturi, ja sen hiipat, ja olen myös yöpynyt Ukselmapään lähellä sijaitsevassa Lumikurussa, jonne Sokostin huipulta pääsee kätevästi hiljalleen laskeutumaan, sekä myös Sarvijoen varressa sijaitsevassa Sudenpesässä, joka on varaustupa. Tuolta kyseiseltä matkalta on olemassa myös video, josta ylläoleva kuva on leikattu. Videossa kuvataan erilaisia askareita joita tuollaisella erämaakämpällä nyt on, ja lisäksi kaminaan kurkistelua, sekä yleistä pällistelyä. Tässä videolta poimitussa yksittäiskuvassa lyön pöllin päällä olevaa pienempää pölliä halki. Senkin olin jo etukäteen esihalkaissutâ, koska kukaan ei jaksa katsoa loputonta pöllin takomista kirveellä. Parempi on karauttaa pienempikin pölli videolla kerralla halki, jolloin syntyy voimasta ja osaamisestakin. Eiväthän suuret pöllit eivät suuta halkaise. Tuli tuossa muuten mieleeni tässä äkkiä viime kesänä se, että nykyisenä elämyssarjojen ja seikkailuohjelmien aikakaudella voisi hyvin kuvitella, kuinka kymmenen valtajaa lähtee erämaahan, ja vain yksi heistä palaa takaisin - likvidoituaan sitä ennen kaikki muut. Patikointi kadottaisikin tällaisella pelillä pian suosionsa, ja erämaat jäisivät suosiolla susille ja karhuille, joten on niistä seikkaulusarjoista jotakin hyötyäkin. Tuosta videosta tulevat mieleen takavuosien Vaasan Leipä -mainokset, joissa esiintyi usein ponteva Vesa -niminen henkilö, jolla oli jo pienestä pitäen jokamiehen mielipiteet. Eräässä näistä mainoksista Vesa oli uimassa järvessä kroolaten, jota uintitapaa en itse hallinnut, enkä hallitse vieläkään - vaan uin aina ja joka paikassa vain käsipohjaa tai koiraa. No niin. Mainoskuvan alla oli puhutteleva teksti:
katsokaapa käsivarren kaarta
Vesan
kroolatessa kohti saarta...
Tilanne on aivan sama kuin tuossa pöllinpilkontakuvassakin, vaikka käsivarret ovatkin siinä melkoisen suorassa - mutta ymmärtänette silti yskän. Pontevia ollaan oltu. Joka tapauksessa: mainokset kuuluivat viattomuuden aikaan, jota tuolloin elettiin. Kaukana oli kavala maailma, ja jos jotakin pelättiin, niin sitten Neuvostoliittoa, ja sitä, että taivas putoaa niskaan, tai teiden varsilla piileskeleviä hulluja. Viimeksimainittuja oli syytä pelätäkin, koska asuimme mielisairaala-alueella. Muistini kätköistä vedostan vielä ratoksenne erääseen toiseen Vaasan Leipä -mainokseen kuuluneen runonpätkän:
On kevät mennyt päähän sisar
Meerin
kun se toi eilen meille kavaljeerin.
Ja aika koipeliinin
vielä toikin:
ei siin' oo miestä, ettäs'
voikin.
Tuo mies olis toista maata kyllä
jos sitä
pitäis' Vaasan Leipä yllä.
Mainoskuvassa istuskeli tupakka polttava, keikarin näköinen mies, ja aika sutjakan näköinen Meeri piti sille seuraa. Tuo Meeri oli sellainen vähän Vickyn näköinen typykkä. Kuvan laidassa seisoskeli sitten Vesa naama vääränä, ja harmiaan ähisten. Mutta Vesahan oli urheilijapoika, jollainen en itse ole koskaan ollut. Unohtamatta Matti Viirrevuota, joka tupakoi koulun takana hämärässä, ja eräs toinen Vesa, jota Matti väitti himourheilijaksi, voi pahoin, kun tämän tapojen turmeluksen näki noin urheilijanuorukaisen kannalta, kaiken hukkuessa saksofonin hornamaiseen nauruun. Toisaalta: ei tuolloin tunnettu vielä hemohessikäryjäkään, vaan voideltiin vain kiihkeästi jonkinsortin linjamenttiä pohkeisiin.
Tällä kertaa ajattelin yllättää teidät RealMedia (RM) -videolla, joka on, sivunmennen sanottuna, live-esitys, ja olen tehnyt sen kesällä 2006 maalla. Videoni taiteelliset ansiot ovat olemattomat, mutta mikä paatos ja eetos tästä henkiikään, ja esityksen loppuhuipennus on, tietenkin, aivan omaa luokkaansa. Voi olla, että joissakin linuxeissa RealPlayer näyttää tyhjää ruutua, vaikka ääni kuuluukin, mutta kuvan saa esiin muuttamalla ikkunan kokoa lennossa. Tämä ongelma korjautuu kun asennat linuxiisi vaikkapa kokeellisen RealPlayer 10.1 -version. Jos videon kuva näyttää tätä ohjelmaa käytettäessä haamumaisen keltaiselta, tai ei näy lainkaan, poista vain ohjelman asetuksissa kruksi kohdasta ”Use XVideo”. Tässä kokeiluversiossa kuva siis asettuu heti oikein ilman erillisiä virittämisiä. Windowsin osalta en tiedä mikä erityinen RealPlayerin versio olisi siinä sopivin, mutta ainahan kannattaa kokeilla vaihtoehtoisia playereita - ellei nyt erityisesti pidä windows -versiossa olevista mainoksista ja toiminnoista, jotka näyttävät tapahtuvan itsestään. Mutta asiaan. Ylläolevassa kuvassa näet Paskovaaralla muinoin sijainneen terveyskeskuksen, kuvattuna hetkeä ennenkuin se lakkasi olemasta. Todellinen nousevan auringon talo, sanoisin. Ja sanonkin. Sen sijalle rakennettiin halpa ja lättäkattoinen hyyskä. Mutta toisaalta: pianhan koko onnetonta vapaa-ajan kuntaa ei ole enää olemassakaan, jos sen nyt joku vielä huolii – eli jos joku ottaa sen velat hoitaakseen. Useinhan se onkin ollut historiansa aikana valtion holhouksessa, ja koko ajan kelmien komennossa. Mutta antakaamme sille armo, ja sallikaamme onnettoman jatkaa ikiomaa elämäänsä - niin kauan kun sitä piisaa.
Nattaset on erään kaksihuippuisen tunturin nimi Suomen Lapissa, ja ne sijaitsevat maantieteellisesti hieman Lokan tekoaltaan eteläpuolella. Nattaset - sana tarkoittaa naisen rintoja, ja siltä ne kyllä näyttävätkin monestakin suunnasta katseltuina ja nähtyinä. Koska ne sijaitsevat tavallaan suojelualueella, ja eivätkä varsinaisesti turistien sopulilaumojen kansoittamalla alueella, oli Äkseli Vellin-Kellolallakin melkoisia vaikeuksia päästä sinne niitä maalaamaan, ja monia lupapapereita hänekin piti täyttää, vaikka olikin kuuluisa maalari, ja tunnettiin mm. työstään Pappilan Ilmari Ainon kimpussa pyykkirannassa (maisteri on sitten kauhea --aah-haa-haah), ja monista, monista muistakin ikimuistoisista maalauksistaan.
Television alkuaikojen mainokset menivät päähän kuin häkä, ja myös jäivät sinne - kuten Lahden oluen mainio mainos, jossa torveaan töräyttelevät palokuntalaiset sitä puhaltelivat. Jokainen tiesi, että Ajatar on Forumissa, Forumissa Mannerheimintiellä, tai että Pukeva on kappakeskus, liike verraton, kaupunkimme keskustasta, helppo löytää on. Jo heti kohta saikin kuulla, että teeppä pyykistä puhtahin, askareistasi iloisin, vähällä vaahdolla nopeimmin, kiitos Tend -kilopaketin, ja niin edelleen, ja edelleen. Ja aina väliin Bosse ja Robert hoilasivat: Siff Colaa käy nyt maistamaan, se naffta juoma onn. Allaolevassa kuvassa näet kaksi menneen ajan Siff Cola -pulloa, joista kummastakin on jo otettu hörpyt. Että kelpasi se janoisille. Siff Cola on senverran vahvaa ainetta, että on syytä esitellä toinenkin kuva, jossa on sitä juoneen henkilön kokema visuaalinen aistimus pöydällä olevista colapulloista.
Säveltäjä ja sanoittaja ovat tässäkin tapauksessa - kuten useimpien muidenkin mainoslaulujen kohdalla - tyyten tuntemattomia, mutta toisaalta: eihän näissä nyt ole ollut paljoakaan säveltämistä, tai sanoittamisen tuskaa, jos asia suoraan ja sukoilematta sanotaan. Mutta näistä nykyisistä mainoksista ei muista juuri mitään... mitä ne sanoivat ... koska ne perustuvat visuaalisuuteen, ja visuaaliseen muistiin, jonka voi todeta katsomalla nykyisiä olutmainoksia. Mutta vanhojen, auditivisten aikojen muistoksi.
Tuskinpa allaolevassa kuvassa pällistelevä Ruutana Nyhtänköljä ei olisi kelvannut lapsuuden sankariksi, koska koko sodanjälkeinen Suomi oli sellaisia suorastaan pullollaan: ankara aika oli vaatinut ankaran veronsa, ja toisaalta: hulluja ei ole koskaan tarvinnut kyntää tai kylvää. Ja koska, sivunmennen sanottuna: oliot ovat värittömiä, niin siksi allaolevassa, itse piirtämässäni kuvassa on malliksi yksi noista kaikkein tyyypillisimmistä lapsuuden lukemattomista Ruutana Nyhtänköljä - hahmoista, jotka ikimuistoisella tavalla tuovat taas lasareetin kadotetut tunnelmat niin elävinä mieleeni ... ja vaikka ette sitä uskokaan, niin ainakin yksi professoritasoinen mies on saanut korkeaa palkkaa siitä, että on sanonut tuon oliot ovat värittömiä -fraasinsa, sekä ihmetellyt palkkansa edestä onko ollenkaan olemassa. Tai että näkeekö tässä nyt punaisen läikän, vaiko ei. Mutta sekin on taas kokonaan toinen juttu, kuten Matti Viirrevuo sanoisi, ja sitten kaikki hukkuisi saksofonin hornamaiseen nauruun, tupakkien kiiluessa pimeässä kuin Hauta-Heikin mummon silmät.
Vieläkin vanhempaa kuin ennenvanhaan nulikat lukivat ahkerasti Viidakkoa, Tex Willeriä, ja muita samankaltaisia sarjakuvalehtia - Pecos Billiä suinkaan unohtamatta, ja hänen hevostaan Myrskytuulta, ja YIPPEEE-OOH -huutoaan, ja viuhuvaa lassoaan. Lisätietoa kaverista saat mm. allaolevista linkeistä:
Pecos
Bill - Sarkakuvan italo-western
Handbook
of Texas Online: PECOS BILL
Nämä olivat etupäässä italialaista alkuperää, ja tavallaan myöhempien italowesternien edeltäjiä sarjakuvamaailmassa. Viidakko - lehdessä esiintynyt Akim oli puolestaan italialainen vastine Tarzanille, joka myös tuli mukaan sarjakuvamaailmaan omana itsenään. Nämä sarjakuvat eivät siis olleet amerikkalaista alkuperää, ja siksi hahmot ovat siellä käytännöllisesti katsottuna tuntemattomia, ja siksi jenkit tuskin tajuavatkaan lauluni Alla Tarzans and Akims -komiikkaa. Nykyäänkin monet näistä sarjakuvien sankarihamoista voi löytää netistä. Esimerkkejä tästä mm.:
Klikkaa hiirellä allaolevaa kuvaa siirtyäksesi Tex Willerin Wikipediasivulle, asettamalla hiiren kohdistimen kuvan päälle voit nähdä ko. -sivun osoitteen - Click an image just below with your mouse to get to Finnish Tex Willer Wikipedia homepage, and with mouseover you can see the address of that page:
Klikkaa hiirellä allaolevaa kuvaa siirtyäksesi sivulle jossa todistetaan että Captain Jack oli (ja kenties onkin) Tex Willer sarjakuvan esikuva, tai sen todellisuuskopio, asettamalla hiiren kohdistimen kuvan päälle voit nähdä ko. -sivun osoitteen - Click an image just below with your mouse to get the prove that Captain Jack was a forerunner to Tex Willer, or his incarnation in reality, and with mouseover you can see the address of that page:
Salassosta ja Windystä, asettamalla hiiren kohdistimen kuvan päälle, voit nähdä ko. -sivun osoitteen - Click an image just below with your mouse to get to more information about Salasso and Windy in Swedish, and with mouseover you can see the address of that page:
Klikkaa hiirellä allaolevaa kuvaa siirtyäksesi englanninkieliselle sivulle josta saat lisätietoja Akimista, asettamalla hiiren kohdistimen kuvan päälle, voit nähdä ko. -sivun osoitteen - Click an image just below with your mouse to get to more information about Akim in English, and with mouseover you can see the address of that page:
Akim näyttäisi siis olevan sankari, jolla on monia eri nimiä eri maissa, vaikka kyse on tavallaan yhdestä ja samasta hepusta koko ajan - brittiläisen konsulin pojasta, joka on tavallaan eksynyt viidakkoon, ja elää siellä Tarzanin tapaan gorillakaverinsa kanssa (Tarzanillehan apinakaverit olivat suurpiirteisesti vain isoja apinoita, mikä saattaa johtua Burroughsin oopiumihumalasta, ja sen aiheuttamasta muistinmenetyksestä: apina kuin apina, vaikka sitten isokin)
Kapteeni Miki oli orpopoika, joka liittyi rangerseihin varsin nuorena, eli ollessaan vasta noin kuudentoista. Tiet' isäin astumaa, näet. Taustalla on selvästi havaittavissa idea siitä, että sitä on mentävä jo nuorena kuolemaan joukkosi eessä. Muun iisain ooli sootamies - tyyliin. Mikin puolijulkisen salarakkauden kohde oli everstin tytär Susy, ja ainakin italialaisen sarjakuvaversion mukaan kihlapariskunnan ensikohtaaminen oli varsin tulinen - oikein Mamma Mia -tyyliin. Toisaalta: eihän Miki ollut siinen mennessä juurikaan naisia nähnyt, joten tavaran ei tarvinnutkaan olla niin kuranttia. Parin suhde oli ambivalenttinen, koska kotona Susy tahtoi höykyttää Mikiä, ja toisaalta kun jokin seikkailu oli meneillään, oli Susy se, joka heikkona pelastettavana itkeskeli kohtaloaan, ja odotteli sankariaan saapuvaksi.
Windy ja Salasso naureskelivat Mikin innokkaille lemmentouhuille. Kerrankin kun tilanne äityi liiankin äiteläksi, Windy sanoi Salassolle: ...Tule, mennään pois itkemään, Salasso!. Windy ja Salasso olivat Kapteeni Mikin apureita, vaikka juuri Windy oli kouluttanut Mikin mm. käyttämään aseita, ja monia erätaitojakin. Kapteeni Mikistä keskustellaan netissä paljonkin, ja erityisen vilkasta tämä on Itä-Euroopan puolella, jossa hänet tunnetaan nimellä Kapetana Mikija, ja esimerkiksi Salasso nimellä Dr. Salasa. Ruotsissa hänen nimensä on Kaptein Miki , mutta hänet tunnetaan myös nimellä Captain Miki. Mainitun Susyn näet allaolevassa kuvassa - juuri tuollainen lettipäinen ja kipakka, pisamanenäinen lännen ikoni.
Juuri nämä kaikki Akimit sun muut Tex Willerit olivat noita lapsuuteni sankareita - eikä sellaiseksi kelvannut suinkaan joku kahden ilmeen Gagarin, ihmettelemässä lähiavaruudessa Suomen lanteiden keinuntaa, ja kuuntelemassa kovin korvin aina vaan kovenevaa, ja yltyvää maailman lasten nälkähuutoa alhaalta maasta. Ei nähnyt siellä kuulemma Jumalaa. Vaikka Suomi on juuri käynyt ankaran sodan Neuvostiliiton kanssa, eivät sieltä hengissä selvinneet oikein kelvanneet sankareiksi, vaikka juuri he sellaisia olivatkin. Tuntui siltä, että käyty sota haluttiin mitä pikimmin lakaista maton alle, niin sanoakseni - ja sanonkin. Amerikkalaista ei tiedetty juuri muuta kuin nuo lännen legendat, jossa joku ratsaasti pitkin preeriaa huutaen yippee-ooh, ja tätä taustaa vasten joku juoksuhaudassa kuraisena makaava suomalainen nuorimies tuntui lähinnä perin onnettomalta tapaukselta. Mutta kerrottakoon tässä loppukevennykseksi pieni anekdootti eräästä ujosta miehestä, joka kerran ilmaantui istumaan Kortepohjan kerhohuoneen seinustalle, kuuntelemaan sisäpiiriläisten harrastelijamuusikoiden soitantaa - osallistumatta siihen kuitenkaan itse ahdistukseltaan. Ujo mies antoi kuitenkin yhdelle muusikoista runonsa, ja se julkaistiinkin paikallisessa opiskelijalehdessä, jota muusikko toimitti muiden kiireidensä ohella. Myöhemmin tuo lehdessä julkaistu runo tuli muidenkin tuntemaksi lauluna Lapsuuden sankarille.
You will also notice that in the countryside the Finnish institution known as a bar (baari/bar) is not always a bar in the international sense, but more like a café. Finnish bars serve simple meals washed down with a light beer, or coffee and pulla and the like
Olen käyttänyt tässä veisussa mm. Windows 98 -version Mystics - taustakuvan erilaisia ääniä ja huuliharppua. Tämähän on se tuttu, vanha sota-ajan veisu, jota kaupparatsut ovat auntaumuksella veisanneet Leningradin hotelleissa, ja jota sitten santarmit ovat nauhureistaan korvat punottaen purkaneet ja hampaitaan kiristellen kuunnelleet, ja tehneet pikkutarkkoja merkintöjään pieniin ruudullisiin vihkoihinsa. Vaikka Leningrad onkin nykyään nimetty Pietariksi, niin sen asian kanssa on vähän sama kuin Valion baarien kohdalla, jotka pääsivät takavuosina ikäänkuin puolivanhingossa muuttumaan Rossoiksi, ja erilaisiksi jäteruoka-asemiksi, mutta jotka vuorenvarmasti palautuvat ajan saatossa takaisin Valion baareiksi, joissa linja-autonkuljettajat ja taksisuharit taas juovat baarin mautonta kahvia, ja syövät sen kivikovia pullia hampaat irvellä, ja joissa myös meikäläiset mannet pitävät jälleen kuljettajanlakkeineen ja saapashousuineen omaa, loputonta vartiotaan. Viittaan vain tällä sivulla hieman alempana olevaan ufokuskin kuvaan.